Olli Korhonen: On ryhdytty luomaan uutta koirarotua

Lukijalle:

⁠⁠⁠⁠⁠⁠⁠
Onkohan minkään muun koirarodun alkuun saattaminen sisältänyt niin paljon dramatiikkaa, kuin lapinkoiran? Historia tuntee melkoisen määrän henkilöitä, joita tämä rotu on kiinnostanut ja jotka ovat nähneet tämän koiran aidoimmillaan. Eräs näistä henkilöistä on Koiramme-lehden monivuotinen puheenjohtaja, Lapin vaeltaja kenraalimajuri Olli Korhonen. Eletään aikaa 1962. Virallista ”lapinkoiraa” ei vielä ole. Lappalainen tuntee ainoastaan yhden oman rotunsa: porokoira, rössökarva, tai närpiä, matala- tai korkeajalkainen, musta, hallava tai parkki; makuasioita kaikki. Tässä artikkelissa Olli Korhonen kertoo oman näkemyksensä asiasta, ja ehdotuksensa rodun tulevaisuutta silmälläpitäen.

Marja Masalin, PLS

Kun v. 1954 kirjoitin SKL:n Julkaisussa lapinporokoirakysymyksestä, ennustin, että asiasta kiinnostuneilla on pitkä ja vaikea taival, jossa monet karit väijyvät. Sen jälkeen minulla on ollut hyvä tilaisuus tutustua asiaan laajemminkin sekä Lapissamme että Pohjois-Ruotsissa ja Pohjois-Norjassa. Kysymyshän on yhteinen ja tärkeä kaikille kolmelle valtakunnalle.

SKL on yhdessä Lapin Kennelpiirin kanssa järjestänyt kolmena viimeksi kuluneena kesänä porokoirien katselmuksia ja näyttelyitä Lapissa, ja kapt. Eino Takkusen kanssa arvosteltiin niissä porokoirat. V. 1959 liikuimme Itä-Lapissa, Inarissa, 1960 Länsi-Lapissa, Enontekiöllä ja Muoniossa, viime kesänä Itä-Lapin pohjoisimmassa osassa, Utsjoella. Viimekesäinen matka ulottui aina Norjaan saakka, kiersimme Pohjoiskalotin, ja vuonojen välisillä tunturiylängöillä, varsinkin Ilfjordin, Skaidin, Myrlandin ja Koutokeinon paimennusalueilla ja eräissä kylissä, näimme sikäläisiä porokoiria. Näihin katselmuksiin osallistuivat myös Lapin Kennelpiirin puheenjohtaja agr. Pauli Sipilä, joka on ollut niiden järjestävä käyttövoima ja jonka ansiosta nämä matkamme ovat olleet mahdollisia, Liiton toiminnanjohtaja ja Suomen Pystykorvajärjestön innokas sihteeri opett. Juho Perttola, 1959 myös apulaismetsästyksenvalvoja ja maisteri H. Suomus ja viime matkalla Paliskuntain Yhdistyksen toiminnanjohtaja, talousneuvos Yrjö Alaruikka. Talvella 1950 minulla oli tilaisuus maist. Suomuksen ja talousneuvos Alaruikan kanssa käydä tutustumassa, Svenska Kennelklubbenin ystävällisestä kutsusta, Ruotsin saamelaisten talvipäiviin Jokkmokissa, Ruotsin-Lapin kuuluisassa kulttuurikeskuksessa. Tapasin siellä melkein kaikki Svenska Kennelklubbenin johtaman porokoiranjalostuksen eturivin miehet, SKK:n pääsihteeri ratsumest. I. Swedrupin, kamreeri Arne Raven, Ruotsin armeijan koirakoulun johtajan everstiluutnantti S. Blomquistin ja Jokkmokkin alueen tarkastusmiehen Anderssonin, keskusteltiin sikäläisten saamelaisten kanssa ja näin heidän paikalle tuomansa koirat.

Kaikki matkat olivat työtä täynnä, erittäin mielenkiintoisia ja paljon antavia. Nähdäkseni voin heti alkuun todeta, että tässä vaikeassa työssä on nyt päästy hyvään alkuun ja että kehityksen kulku on varsin rohkaiseva. Seuraavassa esitän muutamia ajatuksia tekemistäni havainnoista ja lapinporokoirakysymyksen nykyisistä näkemyksistä sekä meillä että Ruotsissa ja Norjassa. Ehkä uskaltaudun tekemään pieniä vertailujakin näkemäni aineiston pojalla. Tosin Ruotsin ja Norjan porokoirien tuntemukseni on vielä puutteellinen, mutta tarkoitukseni onkin sivuta niitä vain siinä määrin kuin on välttämätöntä kysymyksen koko ratkaisun ollessa tähtäimessä ja hyvän yhteistoiminnan aikaansaamiseksi.

Erikoisen hyödylliseksi muodostui käyntini Jokkmokin lapinkylässä, jossa Ruotsin-Lapin porokoiratyön nestori, saamelainen Mattias Kuoljokk, esitteli kolme eri ikäistä kotonaan olevaa porokoiraa. Keskustellessani hänen ja hänen vaimonsa kanssa tuli pakostakin mieleen Matti ja Elli Jomppanen Menesjärveltä. Kumpikin perhe on vuosikymmeniä harrastanut säännöllistä porokoirankasvatusta, jotta käsillä aina olisi hyviä apulaisia vaativassa ja raskaassa paimennustyössä. Kummassakin perheessä ovat myös emännät osallistuneet koirien valintaan ja tottelevaisuuskoulutukseen. Tämän matkan kohokohtana tietenkin oli porokoirien katselmus. Siinä oli mukana 10 koiraa, jotka kaikki oli hyväksytty Ruotsin Kennelklubin porokoiraluetteloon. Yleisvaikutuksena voidaan sanoa, että Ruotsissa on saatu esiin melko tasainen tyyppi, jossa jalostuksen leima jo on selvästi havaittavissa. Ruotsissahan on Svenska Kennelklubbenin johtamana suoritettu porokoirankasvatusta tietyssä laajuudessa jo vuodesta 1953 lähtien, ts. se alkoi melkein välittömästi sen jälkeen, kun SKL teki aloitteen Pohjoismaiden kennelkonferenssissa. Kaikki Jokkmokissa esitetyt koirat olivat syntyneet tämän työn tuloksena.

Vertailen seuraavassa hieman Ruotsin ”Jokkmokin-tyyppistä” lapinkoiraa meidän ”Menesjärven-tyyppiimme”. Pyydän ruotsalaisilta ystäviltäni anteeksi tätä subjektiivista kuvausta, sillä sellainen se pakostakin on; siihen vaikuttaa osaltaan sekin, että Ruotsissa näkemäni koiramäärä oli melko pieni ja että havaintojen tekoon oli käytettävissä aikaa melko vähän.

1. Kummankin koiratyypin koko on miltei sama. Olen mitannut kaikki Suomessa tarkastamani porokoirat, ja niiden säkäkorkeus on ollut 49-53 cm. Jokkmokissa sain porokoirien korkeudeksi 50-55 cm. Tämä on varmasti erittäin edullinen koko. Sekä Suomen että Ruotsin saamelaiset suosittelevat juuri sen kokoista koiraa. Työn laatu on vuosisatojen aikana muokannut tekijän mitoiltaan sopivaksi. Liian pienet ja suuret ovat karsiutuneet armotta pois, koska huonoa koiraa ei Lapin olosuhteissa kannata elättää.

2. Ihmettelin Jokkmokin koirien neliötä lähenteleviä mittasuhteita. Meidän koiramme ovat selvästi pitempiä, mutta eivät silti kuitenkaan vaikuta matalilta. Saamelaiset vaativat koiriltaan jalkavuutta, jonka pitää ilmetä ennen kaikkea nopeutena, mutta myös jalkojen korkeutena. Neliömäisyys ei ole siinä välttämätön edellytys. Kun lapinporokoira meillä on vielä aivan jalostamaton luonnonrotu, on selvää, että se on pitkänomainen. Omasta mielestäni ei ehkä ole tarkoituksenmukaista tulevaisuudessakaan pyrkiä lyhyempään tyyppiin.

3. Eräässä tärkeässä ominaisuudessa, nimittäin turkin laadussa, joka kokonaisuutena katsoen on melko vaihteleva, oli sekä meillä että Ruotsissa päästy samaan tulokseen. Karva on lyhyttä, niin kuin sen pitääkin olla. Tosin meidän koiriemme turkki on karkeampi ja pystympi kuin Ruotsin koirien, jotka vaikuttivat hieman vähäkarvaisilta, sillä niiden karva oli ehkä vielä lyhyempää ja samalla pehmoisempaa kuin Suomen koirien ja hieman makaavaa.

4. Koirien väreissä on ero ehkä suurin. Ruotsin koirat olivat melkein umpimustia. Vain muutamilla yksilöillä oli pieni valkea täplä rinnassa. Meidän koiriemme päävärihän on joko harmaa tai ruskean musta. Koiriemme päässä, rinnassa, vatsassa ja jaloissa on runsaasti myös valkeita, ruskeita ja harmaita merkkejä. Tuntuu siltä, että Ruotsin melko kapeana alkupohjana on olleet mustat koirat. Näkemämme Mattias Kuojokkin vanha kantanarttu oli muuten musta, mutta sen jaloissa ja rinnassa oli valkeita merkkejä; valkoisessa värissä oli runsaasti setterin pilkkuja. (mm.huom: karhukoira, musta hirvikoira??)
Lapinporokoiran jalostuksessa ei väri saa näytellä tärkeätä osaa. Älkäämme tämän rodun kehittämisessä erehtykö pikkutarkkaan ”värisiitokseen”, kuten ajoittain on ollut asianlaita muissa kotimaisissa roduissa. Kun koira on selvästi mustavoittoinen, voidaan sitä värinsä puolesta jalostuksen tässä vaiheessa pitää täysin hyväksyttävänä.

5. Kummankin koiratyypin päänmuodossa on hyvinkin suuria yhtäläisyyksiä, mm. leveä kallo-osa. Mutta tuntui siltä, että pienissä yksityiskohdissa on eroa, esim. meidän koiriemme pään ja kuonon ”leikkaus” on ehkä hieman hioutuneempi. Korvien muoto ja kiinnittyminen on kummallakin samanlainen. Täysin pystyjä korvia on meillä ehkä enemmän kuin Ruotsissa, jossa melkein jokaisen koiran korvan kärjet olivat löysähköt tai vähän alaspäin kääntyneet. Kokonaan pystyt korvat ovat tulevaisuuden tyyppikuvassa paremmat. Sitä osoittaa sekin, että korvien päätä leikkaamalla saamelaiset pyrkivät saamaan ne pystyyn.

6. Myös hännän asennossa oli huomattava ero. Miltei kaikilla Ruotsin koirilla oli ahdaskierteinen rullahäntä; meidän koiriemme häntä on löysäkaarinen. Seistessään paikoillaan meidän koiramme melkein aina riiputtavat häntäänsä alhaalla. Myös paimenkoirille ominainen hännän heilutus on meillä yleisempää. Porokoiran hännän liike on sille hyvin tyypillinen. Häntä heiluu tyvestä laajassa kaaressa ympäri ja samalla myös sivusuunnassa. Liikettä on vaikea kuvata, mutta luonnossa sen huomaa heti.

7. Kokonaisvaikutukseltaan näyttävät koiramme vähän lujemmilta ja vanhemmilta. Jalkojen kulmaukset ovat meillä paremmat. Eräät kyllä väittivät, että Porokoiran takajalan pitää olla suorahko, jotta hanki ei sitä leikkaa, mutta kun ajatellaan, että koiran pitää kyetä juoksemaan nopeasti ja pitkään, tuntuvat oikein kulmautuneet jalat paremmilta. Myös meidän koiramme on epäyhtenäisempi ja väritykseltään kirjavampi, mutta mielestäni sitä ei ole pidettävä virheenä. Uskaltaisinkohan lopuksi vielä sanoa, että Jokkmokkissa näkemäni koirat tekivät jollakin tapaa vaisumman vaikutuksen.

Norjan-kierroksella näimme ainakin 60-70 porokoiraa välillä Tana – Laxelv – Skaidi – Altta – Koutokeino. Nämä koirat valitettavasti vaikuttivat kovin sekavilta. Vieraiden rotujen vaikutus oli niissä aivan ilmeinen. Joukossa oli yllättävän paljon skotlanninpaimenkoiran pienoiskuvia. Samoin oli saksanpaimenkoiran jälki selvästi nähtävissä. Mutta joukossa oli useita vanhan lapinporokoirankin hyviä ja luotettavia edustajia. Myös aikaisemmilla Pohjois-Norjaan tekemilläni matkoilla olen havainnut porokoirakannassa samanlaista sekavuutta. Parhainta oli aines Koutokeinon suunnalla ja aivan ylhäällä Tanan ja Laxelvin välillä. Keskustellessaan meidän kanssamme sikäläiset saamelaiset olivat hieman tyytymättömiä siihen, että Norjan kennelklubi ei ole kiinnittänyt huomiota heidän porokoiriinsa.

Esitän muutamia ajatuksia siitä, mitä lähitulevaisuudessa olisi tehtävä porokoira-asian kehittämiseksi edelleen oikeaan suuntaan.

Inarissa toimivan koiratarhan mukaan olisi perustettava tarha johonkin sopivaan paikkaan Länsi-Lappiin ja – elleivät vaikeudet ole ylivoimaisia – myös Taka-Lappiin. Näitten tarhojen avulla saataisiin porokoiranjalostus laajalle pohjalle. Oma järkähtämätön mielipiteeni on, että aivan erikoista voimaa ja nopeutta vaativa porokoira ei voi tulevaisuudessa olla ahtaan sukusiitoksen tulos. Sen takia olisi siitokseen saatava useita hyvätyyppisiä ja eri suvuista peräisin olevia narttuja. Paliskuntain Yhdistyksen toiminnanjohtaja onkin jo ottanut tämän huomioon ja suunnittelee tarhaa Länsi-Lappiin ja Utsjoen Nuorgamiin. Tätä on ilolla tervehdittävä, sillä ne tulevat huomattavassa määrin laajentamaan porokoiranjalostustyötä Lapissa.

Hyvin alkanutta yhteistyötä Ruotsin kanssa on jatkettava. Meillähän on selvästi samantyyppinen koirakanta kummassakin maassa. Mutta jos vielä joitakin vuosia toimimme erillään, tuloksena voi olla jo kaksi niin erilaista koirakantaa, ettei niistä enää saada yhtenäistä koirakantaa syntymään. Nyt olisi ennakkoluulottomasti vaihdettava muutamia sopivia uroksia ja narttuja näitten maitten välillä, jotta tyyppi heti alussa yhtenäistyisi. Pohjoismaiselle kenneltyölle tapahtuu kertakaikkiaan anteeksiantamaton vahinko, jos emme saa syntymään samaa porokoirarotua koko Lappiin.Vaikka edellä esitinkin suppean näkemykseni tuloksena sellaisen käsityksen, että Norjan porokoira-aines on sekava, on mielestäni selvää, että Norjassa on myös hyviä porokoiria, sillä siellä ehkä eniten käytetään koiria paimennukseen. Hyvää porokoirakantaa todistaa sekin, että Suomen Lappiin on Norjasta tuotu useita erinomaisia koiria. Käsitykseni on, että Menesjärvenkin porokoiratyypin kantavanhemmat ovat norjalaista alkuperää. Yhteistyö Norjan kanssa olisi mitä pikimmin saatava aikaan.

Asialle olisi eduksi myös se, että sekä meillä että Ruotsissa etelässä kehitetyn pitkäkarvaisen porokoiran asia jollain lailla järjestettäisiin. Yhtenä vaihtoehtona olisi, että se virallisen rotuna lopetettaisiin määrätyn, pitkähkön ajan kuluttua. Toinen, ehkä parempi vaihtoehto olisi se, että sen nimi muutettaisiin sellaiseksi, ettei sekaannusta varsinaiseen lapinporokoiraan pääsisi syntymään. Esimerkiksi pitkäkarvainen lapinkoira voisi olla sopiva nimi.

Ehkä tärkeintä porokoira-asiassa on maassamme tällä hetkellä se, että hyvin alkanut työ saataisiin kunnolla jatkumaan oikeaan suuntaan. Tämä vaatii kaikkien asiasta kiinnostuneiden hyvää yhteistyötä. Koiranjalostuksessa on monien rotujen kohdalla havaittu, että jatkaminen hyvänkin alun jälkeen on vaikeaa ja että takaiskut ovat hyvinkin mahdollisia, jopa todennäköisiäkin. Toivoa sopii, että SKL meillä ja Pohjoismaihin asetettu porokoirakomitea yhteisesti kaikissa kolmessa maassa jaksaisivat hoitaa ja kiinteästi johtaa asiaa ja saattaa sen oikeaan lopputulokseen.

Herätyshuuto lapinporokoiran jalostustyön puolesta on kuultu ja toiminta saatu hyvään alkuun. Suomenlahden hyljekoiran kohtalo ei enää saa uusiutua lapinporokoiran kohdalla! Tämän rodun sukupuuttoon kuoleminen olisi suuri häpeä koko Pohjoismaiden kenneltyölle. Mutta vain ennakkoluulottoman yhteistyön avulla on meillä mahdollisuus luoda laajalle pohjalle rakentuva hyvä lapinporokoira, joka on yhteinen koko Pohjois-Euroopan poronhoitoalueelle.

SKL ja Ruotsin Kennelklubi ovat jo osaltaan tehneet siinä perustavaa laatua olevan työn.

Tätä työtä on jatkettava. Se on aatteellisen kenneltyön tämän hetken tärkeimpiä työsarkoja Pohjoismaissa.

On ryhdytty luomaan uutta koirarotua

ON RYHDYTTY LUOMAAN UUTTA KOIRAROTUA

POROKOIRIEN KATSELMUS POHJOIS-RUOTSISSA

SUOMEN JA RUOTSIN POROKOIRIEN VERTAILUA

NORJAN POROKOIRIA